Olemme taas saaneet olla seuraamassa valtakunnallisia mainostoimistojen SM-kilpailuja. Voittajat on julistettu, samoin häviäjät, ja nyt on käynnissä ruotiminen, jonka aikana häviäjät etsivät syyllisiä ja voittajat yrittävät tykittää julkisuuteen voittonsa syitä sellaisella kiireellä ja voimalla että iltapäivälehdistöäkin ällöttää. Näitä syitä on sitten määrä kaivaa esiin taas kolmen ja puolen vuoden kuluttua, kun on aika muistuttaa kansalaisille, että siksi, siksi sinäkin silloin äänestit meitä.

Puolueuskollisuus taitaa elää aallonpohjaansa. Kansa, jonka elämänarvoja ovat raha, vauraus, riippumattomuus, velattomuus, vanhuuden turva ja omaisuus, ei ole niin kovin kiinnostunut siitä, ollaanko sitä nyt piirun verran enemmän itään vai länteen päin kallellaan. Paljon kiinnostavampaa on, mitä mieltä ehdokas on ydinvoimasta, vanhustenhoidosta tai ennen kaikkea veroprosenteista. Veropolitiikkahan se on se taikasana, joka saa katajaisen kansan liikkeelle. Mistä lie moinen viha verokarhua kohtaan saanut alkunsa, mutta lujassa se on kuin tervaskanto.

Veriläiskäpuolueen mainosjuliste oli brutaali. Siinä se syy, jota nyt etsitään kuin neulaa Heinäluomasta. Ei kansankiihotuskampanjassa sinänsä mitään vikaa ollut; katkeruuden kylväminen työväenluokkaan voisi toimia hyvinkin jossain sellaisessa maassa, jossa on työväenluokka. Mutta puolue unohti, että vuoden 2007 Suomessa ei ole.

Tai ainakaan kansalaiset eivät halua tunnustaa kuuluvansa siihen. Edes äänestyskopissa, vaikka siellä ei kukaan näekään.

Hyvä läpivalaisu nykysuomalaisten henkiseen maailmaan ovat aikakauslehdet. Nyt on trendikästä lukea sisustamisesta, painonhallinnasta, liikunnasta, muodista ja matkailusta. Ruokaohjeet lehdissä (Yhteishyvän Ruoka-liitettä lukuunottamatta) ovat gourmeetasoa. Eri asia on, mitä suomalaiset todella syövät, mutta hienoa olisi nauttia kuuden ruokalajin sushia ystävien seurassa oman loma-asunnon verannalla puhtaan Puulaveden rannalla – verannalla, jonka ruokailukalusteissa lukee Artek ja jonka kattoa kannattelevat viktoriaanistyyliset pylväät.

Romanttinen historiankaipuu on kovassa huudossa – eikä se kaipuu suinkaan kohdistu edellisvuosisadan viemärittömiin, punatiilisiin työläiskortteleihin. Ehei.

Siinäkös meillä vasta ruotimista riittää, että naiset näin vyöryvät eduskuntaan. Vaaleissa on valttia olla nainen, väittää lehdistö. Minäpä väitän päinvastoin. Eikö sisko äänestä sisarta juuri siksi, että vieläkään ei ole valttia olla nainen. Että vieläkään ei naisen euro ole ihan pyöreä, että vieläkin pojat ovat koulussa lahjakkaita ja tytöt vain ahkeria.

Toisaalta, jos tilastoja katsoo, niin kansan enemmistö on naisia. Jos 200 kansanedustajasta 84 on naisia, niin mitä ihmeteltävää siinä oikeastaan on? Etenkään kun Suomen historiassa ei eduskunta ole koskaan ollut miesten instituutio. Mitähän Suomen ja maailman ensimmäiset naiskansanedustajat vuonna 1907 olisivat ajatelleet, jos olisivat tienneet, että vielä sadan vuoden kuluttua ehdokkaat mainostavat itseään sellaisilla lauseilla kuin "Naisen paikka on eduskunnassa" tai "Äänestä naista". En eläissäni ole nähnyt yhtäkään vaalimainosta, jossa lukisi "Äänestä miestä".

Allekirjoittanut äänesti ihmistä, ei mainoskampanjaa. Mutta naista minäkin äänestin ja siitä sain morkkiksen. En ole mikään feministi, todistelin itselleni monta päivää; äänestin hyvää ehdokasta joka ihan sattumalta vain oli nainen. Äänestin ehdokasta, jonka lukuisat lehtikirjoitukset kertoivat samankaltaisesta ajatusmaailmasta kuin omani on. Tosin ilman suuriakaan pohdintoja jouduin myöntämään, että nämä ajatusmaailmojen yhteneväisyydet epäilemättä johtuivat juuri siitä, että kyseinen henkilö on nainen, ja että minä olen nainen.

Mutta kuningas Medialla on valta. Media kertoi ennen vaaleja kansalle, että kansa pitää Vanhasen Vanhasen paikalla. Niin tapahtui. Sama media teki Niinistöstä idolin, kuten on tehnyt presidentti Halosesta jo aiemmin, ja kuten teki aikanaan presidentti Ahtisaaresta narrin. Rauhanlähettiläs Ahtisaaren kuningas Media sen sijaan on sulkenut suosioonsa, ehkä vilpittömästi anteeksi pyytääkseen, ehkä vain valtaansa näyttääkseen. Sillä kuten on sanottu, valta on sitä, että voi mielijohteesta ylentää ja yhtä helposti musertaa.

Apu-lehti väitti entisen ulkoministeri Tuomiojan vihjailleen, että Ylen uutiset olisi annettu Nato-mielisen politiikan käyttöön. Jos näin on, on luvassa jännittäviä aikoja. Nato-keskustelu saa pohjoisen veren kuohahtamaan, kuten ydinvoimakeskustelukin – ja molemmille aiheille on ominaista, että kansalla ei ole tarpeeksi tietoa mielipiteen muodostamiseen. Olen aivan ehdottomasti sitä mieltä, jos vain tietäisin mitä mieltä!

Mielenkiintoinen oli muuten naapurimaamme Venäjän presidentin huomautus tästä aiheesta. Suomen liittyminen Natoon ei parantaisi maidemme välisiä suhteita, kertoi Putin meille. Lauseen sisältö sinänsä on itsestään selvä, mutta hämärän peitossa onkin lausunnon tarkoitus, syy. Itsestäänselvyyksien laukominen on toki kuulunut maailmanpolitiikkaan kautta historian.

Ajatus siitä, että Suomi koskaan voisi liittoutua itään lännen kustannuksella, on absurdi. Sen Putinkin toki tietää. Suomi on länsimaa. Jos huomautuksen oli tarkoitus olla uhkaus, silloin sen vaikutus on käänteinen. Jos Venäjän karhu alkaa murista, Suomi syöksyy Natoon helmat heiluen. Jos Venäjä tahtoisi vauhdittaa Suomen liittoutumista länteen, sen kannattaisi viljellä tällaisia lauseita.

Vaalien aikaan Nato oli tabu, johon ei kajonnut edes lehdistö. Piakkoin näemme, onko sotakirves tarkoitus kaivaa haudastaan. Alkaako maalisvaalien äänikuningas tuoda näkemyksiään julki nyt, kun kuningas Median tuuli on suosiollinen?

Tokihan me kaikki tiedämme, miten meidän aivomme pestään. Tarpeeksi pätevä mainostoimisto, suuri valokuva Sauli Niinistön vakuuttavista otsarypyistä ja muutama tutkimus, joissa kerrotaan, että kansa on oikeastaan aina halunnutkin liittoutua sotilaallisesti. Sitten esteenä ei ole enää kuin koko kansan suosikki Halonen, ja Halosen aika alkaa olla pian ohitse.

Saammepa nähdä, mitä tuleman pitää.