Seitsemäntoistavuotiaana istuin kerran pelkääjänpaikalla uudehkossa avolavapakettiautossa tiellä, joka halkoi Minnesotan harvaan rakennettua preeriaa. Kuskina oli paikallinen, itseäni pari vuotta vanhempi tyttö, joka oli hakenut minut kyytiinsä mennäksemme jostakin jonnekin.

Kysyin tytöltä, kenen auto se oli, jossa istuimme. Jälkeenpäin ajatellen on kiinnostavaa, että ajattelin automaattisesti auton kuuluvan tytön isälle, veljelle tai ylipäänsä jollekin miespuoliselle henkilölle. Toisaalta siihenastisten elämänkokemusteni perusteella se oli ymmärrettävää, sillä en ollut vielä koskaan tuntenut naista, joka omistaisi avolava-auton.

Tyttö vastasi, että auto oli hänen.

Tiedustelin uteliaana, käyttikö hän autoa työssään. Vastaus oli kielteinen. Ei, hän ei tarvinnut työssään lainkaan autoa. Paitsi työmatkoihin. Täysin perehtymättömänä paikallisen nuorisokulttuurin erikoisuuksiin kysyin silloin, kohteliaasti mutta peittelemättömän uteliaana, miksi kummassa tyttö oli hankkinut itselleen avolava-auton. Olin edelleen varma, että siihen olisi olemassa jokin syy.

Olin väärässä. Syytä ei ollut.

Koska hämmästykseni oli aitoa, tyttö ei loukkaantunut tyhmästä kysymyksestäni. Perusteluksi autovalinnalleen hän keksi sanoa, että kaikilla täällä on tällainen. Perustelu olikin melko tyhjentävä; tajusin, että tämä on taas niitä juttuja, joita en edes yritä ymmärtää. If you have to ask, you'll never know.