Koulukiusaamisesta puhutaan, ja se on hyvä. Enää ei ajatella, että siperia opettaa – että selvittäkööt lapset välinsä keskenään, ja joka pärjää parhaiten välituntitaisteluissa, saa myös parhaat eväät elämään. Päinvastoin, syrjäytyvien, alkoholi- ja huumeongelmaisten nuorten määrän jatkuvasti kasvaessa on tajuttu, ettei koulukiusaajan enempää kuin -kiusatunkaan osa ole elämässä helppo.

On alettu puhua myös empatiakasvatuksesta. On sanottu, että kyky empatiaan on jopa tärkein taito, joka lapselle tulee opettaa. Kyseenalaista on, voiko empatiaa varsinaisesti opettaa; ainakin se tulee opettaa varhain, kauan ennen kouluikää. Lapsi, joka ei kykene asettumaan toisen osaan, tuntemaan myötätuntoa, on tunnevammainen ikänsä.

Empatia on tietysti tärkeää siksi, että empaattinen lapsi ei kiusaa. Kyky empatiaan on myös yksi niistä luonteenpiirteistä, jotka tekevät ihmisestä vahvan. Sekään ei ole merkityksetöntä, millainen luonne on lapsella, joka joutuu näyttelemään kiusatun roolin elävän elämän näytelmässä.

Peruskouluiässä ihmisen luonne muovautuu ehkä kaikkein eniten. Kriittinen vuosikymmen kuudesta kuuteentoista vuoteen muokkaa nuoren minä-kuvan sellaiseksi, jona se säilyy, ainakin osittain, läpi elämän. Vuorovaikutustaidot, itsetunto, suhde kanssaihmisiin ja omaan itseen - olenko alistuja, alistaja, tasavertainen? Syrjäänvetäytyjä, päällepäsmäri? Arvostettu, vai muiden ja itseni halveksima? Ihmisystävä vai ihmisvihaaja?

Empaattiset lapset ovat niitä, jotka ottavat illalla sänkyynsä pehmolelujen lisäksi kaikki barbiet, traktorit ja dinosaurukset, jotta yhdellekään lelulle ei tulisi paha mieli. Kun tällainen lapsi joutuu kokemaan syrjintää ja kiusaamista, kokemus vahvistaa empaattista piirrettä lapsen luonteessa entisestään. Lapsesta tulee humanisti, joka pitää heikkojen puolta elämässä. Lapsi kasvaa omien kokemustensa kautta vihaamaan sortoa ja väkivaltaa. Näistä lapsista tulee aikuisena filosofeja, kirjailijoita, hyväntekeväisyysaktivisteja ja rauhanpoliitikkoja, tai sitten vain aivan tavallisia ihmisiä, jotka ovat onnellisia saadessaan itse elää rauhassa ja antavat kaikkien muidenkin elää rauhassa. Empaattinen lapsi (ja aikuinen) halveksii ja säälii kiusaajiaan.

Lapsi, joka ei kykene empatiaan, ei sääli. Itsekäs lapsi työntää toiset sivuun tavoitteidensa tieltä. Empatian puute yhdistettynä voimakastahtoiseen luonteeseen synnyttää kiusaajan. Heikolla itsetunnolla varustetuista epäempaattisista lapsista taas syntyy se liehittelijäjoukko, joka nauraa vieressä, kun yhtä kiusataan. "Kun olen kiusaajien puolella, ne eivät ala kiusata minua", on tyypillinen ajatus koulumaailmassa.

Tällainenkin lapsi voi joutua kiusatuksi. Silloin syntyy katkeruus. Epäempaattinen lapsi tajuaa, kuinka epäreilua on, että juuri häntä kiusataan, eikä vaikka tuota toista tuossa. Tilannetta pahentaa se, että lapsi, jolla on itselläänkin taipumus kiusaamiseen, ei kiusatuksi jouduttuaan saa empatiaa muilta; ja katkeruus syvenee entisestään.

Lapsena koettu epäoikeudenmukaisuus vahingoittaa empatiaan kykenemättömän ihmisen psyykeä pysyvästi. Katkeroitunut ihminen kostaa kärsimänsä vääryydet heikommilleen, alitajuisesti ja tiedostamatta. Jokainen tunnemme ihmistyypin, jonka edustajia kirjallisuus kutsuu "myrkyllisiksi"; teräväkielisiä pahanpuhujia, jotka nauttivat eniten tilanteista, joissa saavat nolata toisen.

Tuleeko näistä, lapsuudessa koetun kiusaamisen katkeroittamista, niitä työpaikkakiusaajia, joista media puhuu? Tuleeko näistä niitä, jotka lyövät omia lapsiaan, tai vaimoaan? Ainakin näistä tulee niitä, jotka puolustavat omia lapsiaan muita vastaan epärehellisyyteen asti. Vanhempia, jotka hankkivat ennemmin lapsensa opettajalle potkut kuin myöntävät, että omassa kullanmurussa voi olla jotain vikaa.

Hyvä on, nämä ovat kärjistettyjä esimerkkejä. Jokainen kiusattu tai kiusaaja on erilainen. Ei ole vain empaattisia lapsia ja epäempaattisia lapsia; mustan ja valkoisen väliltä löytyy kaikki harmaan sävyt. Kuitenkin elävä elämä itse on täynnä kärjistettyjä esimerkkejä; mikä ajaa nuoren, älykkään ihmisen vetämään esiin aseen koulunsa käytävillä, ellei katkeruus?

Tärkeintä on se, että asioista puhutaan. Koulukiusaaminen ei ole vähäpätöinen puheenaiheiden joukossa. On etsittävä keinoja, joita käytettäessä ei unohdu, että kiusaajakin voi olla uhri; empatian puute ei koskaan ole lapsen oma vika, vaan johtuu niistä olosuhteista, joissa lapsi on kasvanut ja kasvatettu. Useimmiten kiusaaminen ei edes ole määrätietoista, vaan pelkkä ajattelemattomuus kärjistää monia tilanteita. Senhän tiedämme me aikuisetkin omista ihmissuhteistamme.