Koska olen muuttanut Helsingistä maalle, vieläpä itä-Suomeen, minulta kysytään toisinaan, olenko onnellinen täällä. Toisinaan jaksan vastata perusteellisemmin, toisinaan en.
  
Tänään onnellisuuttani uteli kevätaurinko. Kävellessäni roskiskatokselta vuokra-asuntoni ovea kohti ihanassa auringonpaisteessa, ilman takkia ja sormikkaita, tarkastettuani tyhjän postilaatikon ja silmäillessäni hiekkalaatikolla leikkiviä lapsia hiipi mieleeni taas se tuttu alakuloinen onnentunne, joka aina saa pohtimaan onnellisuuden olemusta.

Miksi onni on alakuloinen tunne, sitä olen pohtinut koko elämäni. Se askarrutti jo varhaisteini-iässä; miksi iltaruskon näkeminen tekee sitä surullisemmaksi, mitä kauniimpi taivas on? Miksi en voi nauttia kauneudesta ilman sitä saavuttamattomuuden tuskaa, joka kuin Jussi Hakulisen Joutsenlaulussa vyöryy aina vain pakahduttavampana kunnes lopulta tuntee räjähtävänsä kappaleiksi. Mitä on se kaiho, joka tekee elämän hienoimmista hetkistä niin herkkiä; mistä tulee onnen kyynel?

Astrid Lindgrenin kirjassa Saariston lapset tumpelo kirjailija vuokraa saaristosta rempallaan olevan vanhan huvilan ja yrittää korjailla sitä peukalo keskellä kämmentä. Naapurin topakka pikkutyttö antaa näsäviisaita neuvoja ja toteaa lopuksi, että sinulta vain puuttuu se oikea nykäys. Ei siinä mikään auta. Kirjailija kokee lisää vastoinkäymisiä ja masentuu, kunnes kaikkein kinkkisimmällä hetkellä, kun kaikkien  henkilöiden onni on vaakalaudalla, sattuu saamaan huomattavan suuren taiteilija-apurahan joka pelastaa  koko tilanteen. Kirjailija ostaa huvilan omakseen ja irvailee naapurintytölle, että näetkös, minulla oli sittenkin se oikea nykäys.

Onnellisuuden yhdistäminen asuinpaikkaan tai muuhun ulkoiseen tekijään on outoa, käsittämätöntä. Se, mitä itse voin onnella ymmärtää, on jotain pään sisällä olevaa. Onni on kokonaisvaltainen, jatkuva olotila, ja toisaalta, kuitenkin, onni on hetkissä.

Olen onnellinen kun aurinko paistaa. Olen onnellinen kun sataa. Olen onnellinen silloin kun saan lapselta hymyn; olen onnellinen silloin kun saan sulkea oven takanani ja poistua jonnekin missä ei lapsia ole. Olen onnellinen nauraessani ystävieni kanssa, ja vielä onnellisempi silloin, kun saan olla rauhassa yksin. Kaikkein onnellisin kuitenkin taidan olla silloin, kun teen työtä.

Työ on ehkä tärkein onneni edellytys. En tarkoita palkan vuoksi tehtävää työtä; kovin paljon vähemmän onnellinen en ole ollut missään kuin kaupan kassalla nököttäessäni. Tarkoitan työtä jonkin päämäärän eteen, työtä, jota teen itseni vuoksi. Työtä, johon minulla on nykäys.

Muuan masentunut kotiäiti pyysi vastikään ystäviään keksimään hänellekin jonkin oman jutun, josta innostuisi, kun kaikilla oli kipinä johonkin ja hänellä ei mihinkään. Toinen kotiäiti, joka hoitaa viittä lasta ja miestä ja koiraa, valitti uupumusta ja sanoi samaan hengenvetoon että tahtoisi ostaa hevosen. Tähän joku älypää kysymään, että eikö sinulla työtä ole jo tarpeeksi. Äiti ei ostanut hevosta, vielä, mutta alkoi käydä läheisellä tallilla töissä aamuisin ennen miehen töihinlähtöä. Sieltä kotiin syöttämään aamupuuroa lapsille -.ja masennus oli tiessään, tietenkin. Uskon, että hevonenkin pihaan vielä ilmestyy.

Tunnen monta masennusta sairastavaa. Heillä näen yhden yhteisen piirteen. Nykäys puuttuu. Nykäys, kipinä, sykäys. Uuden kuun Emilia sai Leimahduksia. Kun Leimahdus tuli, menetti kaikki merkityksensä; ystävät, runot, unelmat, murheet olivat äkkiä pientä. Leimahdus tuli ja meni eikä sitä voinut teeskennellä, mutta Emilia tiesi olevansa onnentyttö Leimahdusten tähden.

En tule onnelliseksi siitä, että mietin mitä omistan. En tulisi, vaikka olisin rikas. Samoin en tule onnelliseksi laskiessani ystäviäni, vaikka niiden suhteen olenkin rikas. En tule onnellisemmaksi miettiessäni, että lapseni ovat terveitä, iloisia, suloisia ja mieheni rakas. Olen kiitollinen kaikesta tästä, mutta ei näiden laskeminen tee minua onnellisemmaksi. Onnellinen olen toimiessani jonkin tavoitteen eteen, en ihaillessani jotakin, mitä minulla jo on. Luulen, että tässä on myös monen masentuneen masennuksen ydin.

Masentuneille hoetaan tuskastumiseen asti, että sinullahan on kaikki hyvin. On perhe ja koti ja auto ja talo ja kissa ja koira ja ura ja terveys ja kauneus ja sitäsuntätä. Ajattele nyt kuinka paljon huonommin on asiat vaikka tuolla ja tällä ja sillä ja jos kellä. Mutta ei tästä olekaan lainkaan kysymys. Jos ei ole kipinää tehdä työtä, miksi viitsisi tehdä mitään? Miksi iloita kauniista päivästä tai viileästä illasta, jos ei ole mitään mikä kiinnostaa?

Oikea nykäys on uskoa itseensä ja unelmiinsa. Vaikka unelmien toteutuminen on useimmiten tavoitteena, sillä ei kuitenkaan onnellisuuden kanssa ole juuri tekemistä. Onni eli elämänilo syntyy siitä, että unelmat saavat minut liikkeelle. Jos ei ole unelmia, ei ole liikettäkään.

Peruskoulun päättäjäisissä olo on haikea jokaisella. Samoin ylioppilasjuhlissa, häissä, valmistujaisissa, palkintotilaisuuksissa. Se on joutsenlaulua; ikävää elämänvaiheeseen, joka ei enää palaa. Toisaalta se on myös tavoitteiden tyhjyyttä. On etsittävä uudet unelmat, aloitettava alusta. Unelmasta luopuminen tekee aina kipeää, riippumatta siitä, onko unelma rauennut vai täyttynyt. Joskus täyttyminen tekee jopa kipeämpää.

Vielä vastaus alun kysymykseen: kyllä, minä olen onnellinen itä-Suomessa, velkaisessa pikkukaupungissa, Saimaan äärellä.