Miltä kuulostaisi hyvien oppilaiden tukiopetusryhmä? Resurssien tuhlaukselta? Ehkä. Miksi auttaa niitä, jotka itsekin pärjäävät, kun erilaisista oppimisvaikeuksista kärsiviäkin on koko ajan enenevässä määrin liikaa? Pähkähullu idea, tai sitten ei.

Itse kuulun siihen ryhmään, joka osasi lukea jo kouluun mennessään, ja jolle matematiikan salatkin yleensä aukenivat kertaselittämällä. Jo ala-asteen vaihtuessa yläasteeksi olin hyvin selvillä siitä, mitä koulu oli minusta tehnyt - laiskan.

Olen laiska. Valehtelisin, jos väittäisin muuta. Olen oppinut, että riman hipominen riittää, vaikka en itse olisikaan tulokseen tyytyväinen. Olen oppinut olemaan yrittämättä parastani silloin, kun sitä ei vaadita. Ja olen varma, että olen oppinut sen koulussa.

Ala-asteella opin, että koulunkäynti on helppoa ja hauskaa. Kielioppi oli päässäni, kiitos äitini, joka on siirtänyt minuun rakkautensa satujen lukemiseen. Lukuaineidenkin tehtävät olivat helppoja kiinnostuneelle, ja matemaattisen maailman palikat loksahtelivat paikalleen kuin itsestään. Opin, että oppimisen eteen ei tarvinnut tehdä mitään. Poikkeuksen muodosti englannin kieli, jota oppiakseen OLISI pitänyt tehdä jotain; mutta koska kukaan ei moittinut yhdestä seiskasta todistuksessa, en antanut asian häiritä. Eihän kaikilla ole kielipäätä, ajattelin.

Yläasteelle siirryttyäni huomasin, että ilman työtä numeroni eivät enää pysyisi kiitettävinä. Oli kaksi tietä valittavana; alkaa lukea tai antaa numeroiden pudota. Päätin valita ensimmäisen, mutta käytännössä toteutin jälkimmäisen. En lukenut, koska hauskempaakin tekemistä oli. Ysit muuttuivat kaseiksi, eikä edelleenkään kukaan moittinut - miksi siis olisin nähnyt vaivaa? Olinhan sitä paitsi muutenkin hyvän oppilaan maineessa, mikä ei koulumaailmassa koskaan ollut mikään positiivinen juttu.

Aloittaessani sitten lukion pursuin opiskeluintoa ja energiaa. Uudessa opinahjossani oli pelkkiä "hyviä oppilaita", vaatimustaso olisi hiukan korkeampi ja kaikki oppilaat motivoituneita opiskelemaan. Niin luulin. Minäkin olin asennoitunut näkemään vihdoinkin vaivaa kouluni eteen.

Toisin kävi. Lukion ensimmäinen vuosi osoittautui silkaksi ysiluokan kertaukseksi. Vanha opiskelumetodini, koealueen pikainen pläräys koetta edeltävänä iltana, riitti nostamaan peruskoulunaikaiset kasini yseiksi ja kympeiksi. Tietenkin, kun kaikki sama oli opetettu jo edellisvuonna. Kun sitten ykköskurssien jälkeen alkoi tulla uutta asiaa ja vaatimustaso pomppasi tähtiin, olin käynyt lukiota jo vuoden ja alkuinnostukseni oli tipotiessään. Lukion kurssitodistukseni onkin melko koomista luettavaa; ykköskurssien kiitettävien jälkeen lähes kaikki arvosanani laskevat kuin lehmän häntä.

Fysiikassa putosin kärryiltä viitoskurssilla, englannissa en kai koskaan ollut kärryille päässytkään. Pitkässä matikassa sitkuttelin loppuun asti, vaikka integraalilaskenta viuhui jo pääskysen korkeudelta pääni yli. Siinä vaiheessa tiesin jo, mikä oli ongelman nimi; ei kielipää tai matikkapää, vaan ahkeruus, toisin sanoen sen puute. Kolmannen asteen yhtälön derivoiminen ei onnistu pelkällä luontaisella taipumuksella, jos aiheeseen liittyvä kappale kirjasta on lukematta. Ainoa aine, jossa työttä voi pärjätä, oli äidinkieli, ja kiitos varhaislapsuuden satukasvatukseni, äidinkielen numeroni säilyivätkin muiden pudotessa.

No, matematiikasta kirjoitin C:n. Isäni hiljaisesta pettymyksestä huolimatta hyväksyin tulokseni, olinhan varma, että ryhtyisin kirjailijaksi enkä tarvitsisi laskukonetta enää koskaan. Jälkeenpäin tuskittelin typeryyttäni, sillä olisin niin vähäisellä panostuksella pystynyt niin paljon parempaan. Isälleni en ikinä paljastanut, että kolme viikkoa kestäneellä lukulomalla avasin matematiikan kirjani ensimmäisen kerran koetta edeltävänä iltana - jolloin olin jo jättänyt Casioni koululle tyhjennettäväksi koetta varten. Jälkeenpäin en voi kuin kummastella, mitä niiden viikkojen aikana oikein tein. Vietin lomaa, kai.

Tällä pienimuotoisella elämänkerralla en ole halunnut julistaa etevyyttäni, vaan antaa näkökulmaa koulukeskusteluun. Itselleni olisi ollut ehdottoman tarpeellista, että minulta olisi vaadittu jotain jo ala-asteella; olisin saattanut oppia opiskelemaan. Ja tekemään työtä. Myöhemmin olen kaikissa työ- ja työharjoittelupaikoissani todennut, että patalaiska luonteeni karsastaa työntekoa - se on sille suorastaan allerginen. Ensimmäisen kesätyöni jälkeen riensin riemumielin takaisin koulunpenkille. Nyt, kotiäitinä, unelmoin elinikäisestä opiskelusta, jotta en koskaan joutuisi töihin.