"Lapsen tarpeet on unohdettu" on yksi poliitikkojen lempilauseista. Sillä on kiva sättiä muita puolueita ja niiden vaaliohjelmia. Sitä käyttävät kaikki puolueet. Siitä, mitä ne lapsen tarpeet sitten ovat, ei sen sijaan puhu kukaan edes vaalien alla. Lapsen oikeat, todelliset tarpeet eivät sovi minkään puolueen vaaliohjelmaan, sillä ne ovat liian utopistisia. Ne eivät ole tätä päivää.

Lapsi tarvitsee hoivaa ja rakkautta. Edellistä säilyäkseen hengissä, jälkimmäistä kasvaakseen terveeksi ihmiseksi. Edellisen yhteiskunta ymmärtää. Hoitajia on; perhepäivähoitajia, lähihoitajia, terveydenhoitajia, lastentarhanopettajia etc. Näiltä saa kyllä hoivaa niin että riittää, ja kasvatusta, opetusta ja vuorovaikutustaitoja. Mutta rakkautta, sitä näiltä ei saa. Rakkautta lapsi saa omilta vanhemmiltaan, sen verran, kuin kussakin perheessä vanhemmat ehtivät sitä antaa sen lomassa, kun ansaitsevat rahaa.

Yhteiskunta saa aikuiset luulemaan, että lapset tarvitsevat kaikkea sitä, mitä rahalla saa: trendileluja, tuliteriä harrastusvälineitä, suuren talon, jossa jokaiselle on oma huone, tila-auton, jossa lasten turvaistuimet eivät kosketa toisiaan. Nämä saavuttaakseen on luotava uraa, ja siksi aikaa lapsi on työnnettävä pois tieltä, jonnekin, missä joku hoitaa. Sitä, kuka rakastaa, ei kukaan muista edes kysyä.

Korostan, etten syyllistä vanhempia, jotka vievät lapsensa hoitoon. Syytän yhteiskuntaa, joka ei kannusta kotiäitiyteen, saati -isyyteen. Yhteiskunta maksaa työttömänä olosta enemmän palkkaa kuin lasten hoitamisesta kotona. Järjestelmässä on vika, jota on mahdotonta perustella edes rahassa mitaten, ja jota yksikään puolue ei silti edes huomaa.

Kaikesta huolimatta meillä silti on kotiäitejä ja -isiä. Löytyy ihmisiä, jotka ajattelevat, että vika yhteiskunnassa ei oikeuta yksilöä toimimaan väärin vain siksi, että kaikki muutkin tekevät niin. Ihmisiä, jotka ajattelevat, että 1-vuotiaan vieminen päiväkotiin on väärin. He uhraavat elintason ja yhteiskunnan arvostuksen rakkauden hyväksi ja saavat voimaa ajatuksesta, että vain kuolleet kalat uivat myötävirtaan. Heidän lapsillaan on käytettyinä ostetut polkupyörät ja luistimet, mutta so what? Niillä pääsee yhtä lujaa.

Minäkin luulin, että minusta tulee uranainen. Että hiekkalaatikon reunalle en jää istumaan. Kun sain ensimmäisen lapseni, ajattelin, että kun se vähän kasvaa, laitan sen hoitoon, ehkä noin suunnilleen 1-vuotiaana. Kun lapseni täytti vuoden, tiesin, etten laita sitä ikinä hoitoon.

Virkailijat Kelassa ja työvoimatoimistossa katsovat kulmiensa alta kotiäitiä tai -isää ja kysyvät, että hei, etkö sä oikeesti oo viiteen vuoteen tehnyt mitään? Silloin kotiäiti tai -isä tuntee olevansa yhteiskunnan loinen ja uskoo, että niin, en kai ole sitten tehnyt mitään. Työtönkin on tärkeämpi, työttömälle annetaan uimahallissakin alennus, ja minulle ei.

Mutta neuvolan lastenlääkäri pudistaa hyvin lämpimästi kotiäidin tai -isän kättä, katsoo syvälle silmiin ja sanoo painokkaasti, että se on hienoa, että lapset saavat olla kotona. Ja lisää vielä, kuin varmistaen, että "ainakin kolmevuotiaaksi." Ja kotiäiti tai -isä hymyilee iloisesti ja vastaa, että niin, se on tarkoitus, että ainakin kolmevuotiaaksi. Ja tuntee taas tekevänsä jotain tärkeää, niin, kyllä vain, olevansa hyödyllinen myös yhteiskunnalle.

Kiitos kaikille neuvolantädeille ja -lääkäreille vastavirtaan uivien kannustamisesta.