Kalasoppa karpeista ja hiilareista

 

Hyvät naiset ja hiilarit! Suomalaisiin on iskenyt ruokavaliovillitys. 

Tai ainakin se on iskenyt mediaan. Lehdet pursuavat mitä eksoottisimpia dieettejä ja niiden kyytipoikana liikuntaharrastuksia, joiden yhteydessä pitää erikseen kertoa, että ne ovat liikuntaa. On tanssia ja taistelulajia, naurujoogaa ja Method Putkistoa ja jos jonkinlaista kotiinmyytävää vempainta ja härveliä, joiden avulla pitäisi selluliitin ruveta häviämään, syvien poikittaisten vatsalihasten löytymään ja elämänlaadun kaikkinensa kohenemaan. 

Ruokapuolella päivän sana on hiilarit. Lauma ystäviäni on lähimenneisyydessä vaihtanut lajinimikkeensä karpiksi. Karppi (lat. low-carbonatus hurahdus) on nisäkäs, jolla on viha-rakkaussuhde hiilihydraatteihin. Viha-, koska ne lihottavat ja rakkaus-, koska niiden pakkomielteisen vahtaamisen kautta on jälleen löytynyt kauan sitten kadotettu mielenkiinto arkipäiväiseen kokkaukseen. Ilmiössä sinänsä ei olisi mitään uutta eikä yllättävää, ellei tartunnan saaneiden joukossa olisi tällä kertaa niin paljon myös miehiä. 

Minäkin olen hiilihydraattitietoinen. Luin nimittäin aihetta käsittelevät artikkelit Pirkka- ja Yhteishyvä -lehdistä joskus vuonna 2007 tai -08. En siksi, että olisin ollut kiinnostunut hiilihydraateista. Vaan siksi, että yhtä aikaa postiluukkuun kolahtaneiden lehtien käsitys hiilihydraattitietoisesta ruokavaliosta oli kiinnostavan erilainen. Herkkäuskoisempi olisi voinut hämmentyä. Loput saivat ilmaista naurujoogaa. Jos ymmärsivät joogata. 

S-yhtymän sanoma oli, että hiilihydraatteja ei tule syödä. Siis perunaa, pastaa, riisiä ja viljoja. Lisätä tuli runsasproteiinisia ruoka-aineita kuten lihaa ja kananmunaa. Energiasta enintään 11% saisi tulla hiilareista. Lehden mukaan low-carbonatus hurahdus oli saavuttanut suurta suosiota, sekä osoittautunut kaikkinaisessa elämänparannuksessa tehokkaaksi. 

K-yhtymän sanoma oli, että hiilihydraatteja tuli syödä. Siis perunaa, pastaa, riisiä ja viljoja. Vähentää tuli runsasproteiinisia ruoka-aineita kuten lihaa ja kananmunia. Kovaksikeitetty ravitsemusterapeutti saarnasi, että vähintään 50% energiasta tulisi saada hiilareista. Muuten tulee suolistolle kuituja ikävä. 

Ota siitä sitten selvä. Olen pari-kolme vuotta yrittänyt tarkkailla, kummat ovat hoikempia, Plussa- vai Bonusasiakkaat. En ole saanut muuta tolkkua kuin että mitä pidemmät kassajonot, sitä laihemmat hymyt, ja että mammuttimarkkinoilla näkee mammutteja. 

Niille, joiden mielestä karppi on kala, on muitakin vaihtoehtoja. Ei tarvitse kuin valita: ollakko kasvis, luomu, reilu, elävän ravinnon harrastaja (ei tarkoita kissapedoksi ryhtymistä), sokeririippuvainen (tästä kerrottiin muistaakseni Posti-lehdessä: idea oli, että sokeri korvattiin voilla, painoa lähti ja masennuskin samoin tein), kytätäkö patentoituja Pisteitä, syödäkö päivässä kerran vai kuusi, vaihtaako voi Beceliin vai toisinpäin. Muuan ravitsemustieteilijä valisti taannoin, että kaikkea, missä lukee KEVYT, pitäisi välttää. 

Miksi se sitten on näin monimutkaista? Siksi, että oikeasti jokainen tietää, miten laihdutaan. Sen unohtamiseen tarvitaan kaikki maailman ravintoneuvojat, -terapeutit, -lehdet, -lisät, -kurssit, -borssit ja kaalikeitot.

Sehän on niin kertakaikkisen kismittävää lähteä lenkille koleaan tihkuun tai purevaan pakkaseen, kun vaihtoehtona on lösähtäminen sohvatyynyjen sekaan sipsipussin kera. Tai kirjoittaa kauppalappuun keittojuureksia ja parsakaalia, kun mieli tekisi vasikkafondilla maustettua sikanautajauhelihalasagnea, jonka kaikissa kolmessa kerroksessa on eri juustoa.

Jos luonto olisikin yksinkertainen. Simppelimpi kuin taviksen aivot. Kenenkään ei tarvitsisi tapella, edes ilmastonmuutoksesta.

Kun jäätiköntutkimiseen erikoistunut jäätikkötutkija sanoo, että meillä ei ole tarpeeksi tietoa voidaksemme arvioida, oliko ilmastonmuutoksella vaikutusta jäätikön lohkeamiseen, riemastuu puoli maailmaa. Jes, mikä lausunto. Sehän sanoi, ettei ilmastonmuutos vaikuttanut siihen. Sitähän mä oon aina sanonut. Luonnollista kehitystä, niinhän se tutkija sanoi.

Toisella puolella, vastapäätä tappelukukkojen rintamaa seisova kirjava kana herää pörhäyttämään siipiään niin että höyhenpeite pöllähtää. Mitä! Hölmöt! Totta kai vaikutti. Se luonnollinen kehitys, joka jäätiköitä lohkoo, johtuu ilmaston lämpenemisestä. SINUN autosi pakokaasuista ja syömäsi ulkofileepihvin eläessään tuhnuttelemasta metaanista. Usko ja häpeä!

Sou? kysyy kukkojen kirkuvanvärinen armeija ylimielisesti. Meillä on tässä jyviä pahnujen keskellä ja me nokitaan nyt niitä, eikä meidän onnelliseen kukkoiluun tässä kanalassa mitään vaikuta vaikka joku jäävuori jossain lohkeaisikin. Eiköhän se kohta sula sinne mereen. Nokka soukemmalle tai saat räpistellä muualle munimaan.

Kotkotkotkot! kiljuu kirjava kana. Sulaisikin! Mutta se voi jäädä vuosikymmeniksi sinne lillumaan ja sotkea merivirtoja ja vaikka mitä! Ja meille tulee entistäkin kylmempiä talvia kun se jäähdyttää golfvirran! Eikä se ole ainoa lohkare! Se "luonnollinen kehitys" tarkoittaa sitä, että jäätiköt murenevat yksi kerrallaan etelästä ja pohjoisesta ja vuortenhuipuilta, ja niistä maista loppuu juomavesi jotka ovat saaneet vetensä vuorten jäätiköiltä, Pakistanista ja Intiasta ja Etelä-Amerikan Andien juurelta. Ihmisiä kuolee janoon ja sotia syttyy! Maailmanrauha menee! Kettu hyökkää meidänkin kanalaan!

No nyt se sekos, sanovat kukot ja katsovat säälivästi toisiaan. Eikös se huoli ollut tähän asti liian lämpimät talvet eikä kylmät. Jos joku jättimäinen jääpala nyt ratkaisee ilmaston lämpenemisen täällä pohjolan perällä niin sehän on vain hyvä, vai kuinka? Ja mitä se höpisee vuoristoista? Ei kai kukaan nyt jäätä juo? Vedeksihän se täytyy sulattaa kuitenkin ennen kuin sitä voi juoda; säästyy energiaa niissäkin köyhissä maissa, kun itsestään sulaa. Ja kettu, vanha kuoma, ei kai sitä nyt tähän sotketa? Kettuhan voi juoda Saimaasta suoraan. Ja meillähän on vettä vaikka muille jakaa, kun isäntä aina aamuisin kaataa kupin täyteen vettä. Meidän ei tarvitse vedestä sotia. Kunhan ei kukaan meidän kupille tule.

Siinäpä se, tuhahtaa kirjava kana, ja vetäytyy nurkkaansa munimaan. Siinäpä se.

---

Melkein viisitoista vuotta sitten istuttiin maantiedon tunnilla, joukko isokorvaisia ja pitkänenäisiä varhaisteinejä finneineen ja hikisinen kainaloineen, ja luettiin peruskoulun oppikirjasta, että vuonna 2050 suomi on Lahtea myöten veden alla, jos kasvihuoneilmiö nykyisellä tahdilla jatkuu. Kotona sitten keskusteltiin vanhempien kanssa, edellisen sukupolven, joka osasi suhteuttaa tämän "nykytutkimuksen" pitkään elämänkokemukseensa. Ei syytä huoleen, aina eri aikoina huolestutaan eri asioista, tämä kasvihuoneilmiö on nyt uusi juttu, mutta kyllä siihen ratkaisu keksitään tai huomataan ajan kanssa että ei se ihan niin ollutkaan. Aina tulee uusia tutkimuksia ja niiden valossa ne asiat taas alkavat näyttää erilaisilta. Ei hätää. Suomi on rikas maa eikä pääkaupunkiseudun anneta veden alle jäädä.

Samoin luettiin siitä että vesi ei riitä, siitä luettiin jo aikaisemmin; ala-asteella melkein kaksi vuosikymmentä sitten oli jo ne karmaisevat käyrät eksponentiaalisesta väestökehityksestä nähtävillä, ja ennusteet siitä, että seuraava maailmansota käydään puhtaasta vedestä. Pienet kymmenvuotiaat silmät pyöreinä imivät tyhjään tauluunsa tiedonjyväsiä, jotka vastuuntuntoiset vanhemmat illalla kotona järkkymättömällä elämänkokemuksellaan jauhoivat murusiksi. Lapsen päähän ne muruset kuitenkin jäivät. Ja ajatuksen kalpea aavistus siitä, että on asioita, jotka väistämättä ajavat edellisen sukupolven pysäkistä ohi.

Vuodet kuluivat ja kasvihuoneilmiö vaihtoi nimensä ilmastonmuutokseksi. Tuli uusia tutkimuksia, ja asiat alkoivat kuin alkoivatkin näyttää erilaisilta. "Kasvihuoneilmiö" ei jatkunut silloisella tahdilla. Se kiihtyi. Ilmastonmuutos alkoi ruokkia itseään tavalla jonka voisi nykyisellään diagnosoida ahmimishäiriöksi. Ahmimishäiriö johtaa bulimiaan. Oksennuskohtaukset pyyhkivät rannikkokaupunkeja mennessään säännöllisen epäsäännöllisesti:  Phuket, New Orleans, Haiti... Ilmastonmuutoksen rasvaripulista joutuvat kärsimään muutkin kuin merenrannat: Kreikan maastopalot, Pakistanin maanjäristykset, Yhdysvaltain vesipula... 

Ajattelin lapsena, että en uskaltaisi asua San Fransiscossa. Silti sinne rakennetaan pilvenpiirtäjiä. Ja Helsinkiin kerrostaloja.

Sitä, minkä tutkijat (ja lapset) ovat tienneet jo vuosikymmeniä, ei raha usko vieläkään. Bisnesmaailma ei elä tutkimuksista, se elää ahneudesta. Ahneus ei tunne vuotta 2050. Se on aivan liian kaukainen ajankohta kiinnostaakseen. Bisnesmaailmaa kiinnostaa seuraava vuosineljännes, ja se, kuinka siitä saa tahkottua irti mahdollisimman suuret voitot.

 

 

 

 

"Lapsen tarpeet on unohdettu" on yksi poliitikkojen lempilauseista. Sillä on kiva sättiä muita puolueita ja niiden vaaliohjelmia. Sitä käyttävät kaikki puolueet. Siitä, mitä ne lapsen tarpeet sitten ovat, ei sen sijaan puhu kukaan edes vaalien alla. Lapsen oikeat, todelliset tarpeet eivät sovi minkään puolueen vaaliohjelmaan, sillä ne ovat liian utopistisia. Ne eivät ole tätä päivää.

Lapsi tarvitsee hoivaa ja rakkautta. Edellistä säilyäkseen hengissä, jälkimmäistä kasvaakseen terveeksi ihmiseksi. Edellisen yhteiskunta ymmärtää. Hoitajia on; perhepäivähoitajia, lähihoitajia, terveydenhoitajia, lastentarhanopettajia etc. Näiltä saa kyllä hoivaa niin että riittää, ja kasvatusta, opetusta ja vuorovaikutustaitoja. Mutta rakkautta, sitä näiltä ei saa. Rakkautta lapsi saa omilta vanhemmiltaan, sen verran, kuin kussakin perheessä vanhemmat ehtivät sitä antaa sen lomassa, kun ansaitsevat rahaa.

Yhteiskunta saa aikuiset luulemaan, että lapset tarvitsevat kaikkea sitä, mitä rahalla saa: trendileluja, tuliteriä harrastusvälineitä, suuren talon, jossa jokaiselle on oma huone, tila-auton, jossa lasten turvaistuimet eivät kosketa toisiaan. Nämä saavuttaakseen on luotava uraa, ja siksi aikaa lapsi on työnnettävä pois tieltä, jonnekin, missä joku hoitaa. Sitä, kuka rakastaa, ei kukaan muista edes kysyä.

Korostan, etten syyllistä vanhempia, jotka vievät lapsensa hoitoon. Syytän yhteiskuntaa, joka ei kannusta kotiäitiyteen, saati -isyyteen. Yhteiskunta maksaa työttömänä olosta enemmän palkkaa kuin lasten hoitamisesta kotona. Järjestelmässä on vika, jota on mahdotonta perustella edes rahassa mitaten, ja jota yksikään puolue ei silti edes huomaa.

Kaikesta huolimatta meillä silti on kotiäitejä ja -isiä. Löytyy ihmisiä, jotka ajattelevat, että vika yhteiskunnassa ei oikeuta yksilöä toimimaan väärin vain siksi, että kaikki muutkin tekevät niin. Ihmisiä, jotka ajattelevat, että 1-vuotiaan vieminen päiväkotiin on väärin. He uhraavat elintason ja yhteiskunnan arvostuksen rakkauden hyväksi ja saavat voimaa ajatuksesta, että vain kuolleet kalat uivat myötävirtaan. Heidän lapsillaan on käytettyinä ostetut polkupyörät ja luistimet, mutta so what? Niillä pääsee yhtä lujaa.

Minäkin luulin, että minusta tulee uranainen. Että hiekkalaatikon reunalle en jää istumaan. Kun sain ensimmäisen lapseni, ajattelin, että kun se vähän kasvaa, laitan sen hoitoon, ehkä noin suunnilleen 1-vuotiaana. Kun lapseni täytti vuoden, tiesin, etten laita sitä ikinä hoitoon.

Virkailijat Kelassa ja työvoimatoimistossa katsovat kulmiensa alta kotiäitiä tai -isää ja kysyvät, että hei, etkö sä oikeesti oo viiteen vuoteen tehnyt mitään? Silloin kotiäiti tai -isä tuntee olevansa yhteiskunnan loinen ja uskoo, että niin, en kai ole sitten tehnyt mitään. Työtönkin on tärkeämpi, työttömälle annetaan uimahallissakin alennus, ja minulle ei.

Mutta neuvolan lastenlääkäri pudistaa hyvin lämpimästi kotiäidin tai -isän kättä, katsoo syvälle silmiin ja sanoo painokkaasti, että se on hienoa, että lapset saavat olla kotona. Ja lisää vielä, kuin varmistaen, että "ainakin kolmevuotiaaksi." Ja kotiäiti tai -isä hymyilee iloisesti ja vastaa, että niin, se on tarkoitus, että ainakin kolmevuotiaaksi. Ja tuntee taas tekevänsä jotain tärkeää, niin, kyllä vain, olevansa hyödyllinen myös yhteiskunnalle.

Kiitos kaikille neuvolantädeille ja -lääkäreille vastavirtaan uivien kannustamisesta.

Miltä kuulostaisi hyvien oppilaiden tukiopetusryhmä? Resurssien tuhlaukselta? Ehkä. Miksi auttaa niitä, jotka itsekin pärjäävät, kun erilaisista oppimisvaikeuksista kärsiviäkin on koko ajan enenevässä määrin liikaa? Pähkähullu idea, tai sitten ei.

Itse kuulun siihen ryhmään, joka osasi lukea jo kouluun mennessään, ja jolle matematiikan salatkin yleensä aukenivat kertaselittämällä. Jo ala-asteen vaihtuessa yläasteeksi olin hyvin selvillä siitä, mitä koulu oli minusta tehnyt - laiskan.

Olen laiska. Valehtelisin, jos väittäisin muuta. Olen oppinut, että riman hipominen riittää, vaikka en itse olisikaan tulokseen tyytyväinen. Olen oppinut olemaan yrittämättä parastani silloin, kun sitä ei vaadita. Ja olen varma, että olen oppinut sen koulussa.

Ala-asteella opin, että koulunkäynti on helppoa ja hauskaa. Kielioppi oli päässäni, kiitos äitini, joka on siirtänyt minuun rakkautensa satujen lukemiseen. Lukuaineidenkin tehtävät olivat helppoja kiinnostuneelle, ja matemaattisen maailman palikat loksahtelivat paikalleen kuin itsestään. Opin, että oppimisen eteen ei tarvinnut tehdä mitään. Poikkeuksen muodosti englannin kieli, jota oppiakseen OLISI pitänyt tehdä jotain; mutta koska kukaan ei moittinut yhdestä seiskasta todistuksessa, en antanut asian häiritä. Eihän kaikilla ole kielipäätä, ajattelin.

Yläasteelle siirryttyäni huomasin, että ilman työtä numeroni eivät enää pysyisi kiitettävinä. Oli kaksi tietä valittavana; alkaa lukea tai antaa numeroiden pudota. Päätin valita ensimmäisen, mutta käytännössä toteutin jälkimmäisen. En lukenut, koska hauskempaakin tekemistä oli. Ysit muuttuivat kaseiksi, eikä edelleenkään kukaan moittinut - miksi siis olisin nähnyt vaivaa? Olinhan sitä paitsi muutenkin hyvän oppilaan maineessa, mikä ei koulumaailmassa koskaan ollut mikään positiivinen juttu.

Aloittaessani sitten lukion pursuin opiskeluintoa ja energiaa. Uudessa opinahjossani oli pelkkiä "hyviä oppilaita", vaatimustaso olisi hiukan korkeampi ja kaikki oppilaat motivoituneita opiskelemaan. Niin luulin. Minäkin olin asennoitunut näkemään vihdoinkin vaivaa kouluni eteen.

Toisin kävi. Lukion ensimmäinen vuosi osoittautui silkaksi ysiluokan kertaukseksi. Vanha opiskelumetodini, koealueen pikainen pläräys koetta edeltävänä iltana, riitti nostamaan peruskoulunaikaiset kasini yseiksi ja kympeiksi. Tietenkin, kun kaikki sama oli opetettu jo edellisvuonna. Kun sitten ykköskurssien jälkeen alkoi tulla uutta asiaa ja vaatimustaso pomppasi tähtiin, olin käynyt lukiota jo vuoden ja alkuinnostukseni oli tipotiessään. Lukion kurssitodistukseni onkin melko koomista luettavaa; ykköskurssien kiitettävien jälkeen lähes kaikki arvosanani laskevat kuin lehmän häntä.

Fysiikassa putosin kärryiltä viitoskurssilla, englannissa en kai koskaan ollut kärryille päässytkään. Pitkässä matikassa sitkuttelin loppuun asti, vaikka integraalilaskenta viuhui jo pääskysen korkeudelta pääni yli. Siinä vaiheessa tiesin jo, mikä oli ongelman nimi; ei kielipää tai matikkapää, vaan ahkeruus, toisin sanoen sen puute. Kolmannen asteen yhtälön derivoiminen ei onnistu pelkällä luontaisella taipumuksella, jos aiheeseen liittyvä kappale kirjasta on lukematta. Ainoa aine, jossa työttä voi pärjätä, oli äidinkieli, ja kiitos varhaislapsuuden satukasvatukseni, äidinkielen numeroni säilyivätkin muiden pudotessa.

No, matematiikasta kirjoitin C:n. Isäni hiljaisesta pettymyksestä huolimatta hyväksyin tulokseni, olinhan varma, että ryhtyisin kirjailijaksi enkä tarvitsisi laskukonetta enää koskaan. Jälkeenpäin tuskittelin typeryyttäni, sillä olisin niin vähäisellä panostuksella pystynyt niin paljon parempaan. Isälleni en ikinä paljastanut, että kolme viikkoa kestäneellä lukulomalla avasin matematiikan kirjani ensimmäisen kerran koetta edeltävänä iltana - jolloin olin jo jättänyt Casioni koululle tyhjennettäväksi koetta varten. Jälkeenpäin en voi kuin kummastella, mitä niiden viikkojen aikana oikein tein. Vietin lomaa, kai.

Tällä pienimuotoisella elämänkerralla en ole halunnut julistaa etevyyttäni, vaan antaa näkökulmaa koulukeskusteluun. Itselleni olisi ollut ehdottoman tarpeellista, että minulta olisi vaadittu jotain jo ala-asteella; olisin saattanut oppia opiskelemaan. Ja tekemään työtä. Myöhemmin olen kaikissa työ- ja työharjoittelupaikoissani todennut, että patalaiska luonteeni karsastaa työntekoa - se on sille suorastaan allerginen. Ensimmäisen kesätyöni jälkeen riensin riemumielin takaisin koulunpenkille. Nyt, kotiäitinä, unelmoin elinikäisestä opiskelusta, jotta en koskaan joutuisi töihin.

Barack Obamasta on tullut ilmiö. Mies on muodostunut symboliksi kaikille niille, jotka syystä tai toisesta ovat kyllästyneitä amerikkalaiseen konservatismiin. Perinteiset rasismin vastustajat, ihmisoikeusaktivistit, Irakin sodan vastustajat, liikemiehet, opiskelijat, nuoret sekä liki koko Eurooppa yhdistävät rivinsä mustan ehdokkaan taakse.

Obaman kannattajien on sanottu toivovan liikoja. Etenkin meidän eurooppalaisten, jotka emme ymmärrä maan sisäpolitiikan kiemuroita. Alexanderstubbimaisen hymyn taakse kätkeytyy lopulta yhdysvaltalainen poliitikko, eikä Obama ole sellaisena osoittautunut yhtä radikaaliksi mielipiteiltään kuin väriltään. Obama ei tule luomaan eurooppalaista Amerikkaa, vaikka hänet äänestettäisiin voittoon. On myös sanottu, että Obamaa kannatetaan vain siksi, että hän on musta.

Keskustelu Obaman kannattajista on saanut oudon sävyn. Obama ei ole messias, sanoo lehdistö. Kuka sellaista on väittänyt? Miksi liberaalien presidenttiehdokasta ei ole lupa kannattaa, jos hän on tavallinen poliitikko? Minä tiedän, ettei hän ole messias, ja kannatan silti.

Jos joku äänestää Obamaa siksi, että hän on musta, ei siinä ole mitään tuomittavaa. Se on riittävä ja hyväksyttävä syy. Yhdysvallat on avoimen rasistinen valtio, eikä se ole sitä vahingossa; se on sitä harkitusti ja tarkoituksella ainakin niin kauan, kuin konservatiivit hallitsevat. Turhemmistakin syistä on presidenttejä äänestetty.

Toinen syy Obamanialle on koko nuorta maailmaa kauhistava vastaehdokas. Rebublikaanien John McCain on elänyt nuoruutensa aikana, jolloin kuulakärkikynää ei oltu vielä keksitty. Nyt on vuosi 2008, ja mies on seitsemänkymppinen. Hyvässä kunnossa, kertoo lehdistö. Olkoon vain.

Euroopassa on modernit arvot ja retro muodissa. Yhdysvalloissa arvot ovat retroa. Entisajan ongelmat:  köyhyys, epätasa-arvo, luokittunut yhteiskunta sekä edellämainittu rasismi, yhdistettynä nykyajan pahimpiin puoliin: kerskakulutukseen, tolkuttomaan saastuttamiseen, piittaamattomuuteen, markkinatalouteen ja terrorismihysteriaan; siitä syntyy soppa, joka kauhistaa eurooppalaista turistia jo lyhykäisellä lomamatkalla Atlantin taakse.

Ei Obaman tarvitse tehdä Yhdysvalloista eurooppalaista valtiota. Ei kukaan odota sellaista. Nuoret eurooppalaiset eivät vain yksinkertaisesti enää halua enempää menneisyyteen jämähtäneitä vanhoja ukkoja johtamaan maailmaa.